PAKOTIE

Luku 1.

 Oli kuolemanhiljaista. Ainut ääni, jonka huoneessa pystyi kuulemaan, oli korvia viiltävä hiljaisuus.  Silti huoneessa pystyi aistimaan, jotain mikä sai kenen tahansa olon ahdistuneeksi. Pelon.

Milma nukkui rauhassa huoneessaan. Hän oli kietonut viininpunaisen peiton tiukasti ympärilleen ja painanut päänsä vasten valkoista tyynyä. Tytön ruskeat silmät olivat painuneet kiinni ja tämän maantien ruskeat hiukset aaltoilivat valkoisen tyynyn pinnalla. Tytön nukkuvilta kasvoilta pystyi lukemaan tämän autuaisuuden. Mutta pelko. Juurihan me puhuimme pelosta. Milman kasvoilta ei pystynyt aistimaan pelkoa, mutta jos satuit kääntymään ympäri, näit sängyssään levottomasti pyöriskelevän Siljan. Silja oli Milman sisko. Merkittävin henkilö Milmalle, sillä heidän vanhempansa olivat pilanneet kaiken menettäen lastensa huoltajuuden. Sen seurauksena tytöt asuivat kummiensa luona. Kumpikaan tytöistä ei kuitenkaan tuntenut minkäänlaista kiintymystä sukulaisiaan kohtaan. He tuntuivat vierailta ja epäystävällisiltä.

 Sade alkoi hakata tasaiseen tahtiin kattoa ja ikkunoita ja tuuli sai punaiset verhot liehumaan. Silja nousi täristen ja käveli ikkunan luo. Hän työnsi päänsä ulos ikkunasta ja katsoi molemmille puolille. Missään ei näkynyt ketään. Hetki oli oikeastaan aika kaunis. Vaaleiden talojen verhot oli vedetty kiinni, eikä missään näkynyt valoa. Vain katulamput heijastivat oranssia välkkyvää valoa märälle asfaltille. Taivas oli tumma ja pilvinen.

Yht' äkkiä salama halkaisi taivaan saaden kaiken näyttämään hetkeksi valoisalta. Kaikuva jyrinä kantautui kovaäänisenä sisälle asti. Silja haukkoi henkeään ja katsoi ikkunasta alas. Maa hohti kirkkaan keltaisena ja sai Siljan lähes itkemään pelosta.

Luku 2.

 "Milma, Milma herää", kuulin äänen ja tunsin jonkun ravistelevan minua. Olin aivan liian uninen reagoidakseni asiaan, joten päädyin vain mutisemaan, jotain epäselvää. Tosin en tiedä voiko sitä laskea edes mutinaksi, koska en oikeastaan sanonut mitään.

"Se kirja", ääni kähisi.

"Mitä siitä?" sain epätoivoisesti kysyttyä.

"Se hohtaa taas."

"Mitä?" lähes huusin ja pomppasin pystyyn sellaisella voimalla että, olin samalla lähes kaataen Siljan, joka minulle oli äsken puhunut. Katsoin siskoani suoraan tämän sinisiin silmiin.

"Meidän on lähdettävä", hän sanoi ja purskahti itkuun.

Nousin sängystäni ja lähdin juoksemaan ovea kohti.

"Ei me voida mennä sieltä", Silja sanoi.

"Me jäädään kiinni karkaamisesta."

Pääni oli räjähtää sinne tungetuista ajatuksista.

 "Päästäänkö me ikkunasta?" kysyin.

"Ei meillä taida olla muuta vaihtoehtoa", Silja sanoi.

 Luku 3.

Sade hakkasi vasten kasvoja ja kylmä tuuli sai ilman tuntumaan jäätävältä. Maa hohti edelleen kullankeltaisena ja hohde tuntui sokaisevan silmäni hetkenä minä hyvänsä. Käsivarteni olivat mustelmilla ikkunasta karkaamisen seurauksena ja tunsin polvissani viiltävää kipua, mutta luovuttaminen ei ollut vaihtoehto. Työnsin lapion syvemmälle märkään maahan ja kauhaisin valtavan määrän mutaa viereeni. Työ sai minut hengästymään ja jouduin välillä jopa haukkomaan henkeäni. Ei ollut helppoa yrittää olla paljastumatta, kun maa jolla kävelimme, hohti kultaista loistoaan. Lapioni osui johonkin kovaan. Kädet täristen kaavin viimeiset mullat pois kirjan päältä. Pidätin hengitystäni, kun otin sen vapiseviin käsiini. Siinä se oli. Pakotie joka paikkaan pienissä nahkaisissa kansissa. Ruskeaan kanteen oli kirjailtu kultaisia kirjaimia. En pystynyt lukemaan kannen tekstiä, koska se ei ollut suomea tai englantia. Se saattoi olla latinaa tai vaikka ranskaa, mutten ymmärtänyt sitä. Silja käveli viereeni ja katsoi kirjan kannen tekstiä yhtä pelokkaana, kuin minäkin.

"En mä uskalla avata tätä", sanoin hiljaa.

"Mut on kai pakko", Silja tokaisi ja kosketti kirjan kantta hellästi etusormellaan.

Hengitin kerran raskaasti sisään nenäni kautta ja raotin kirjan kantta. Se oli painava ja kasvoilleni lehahti tunkkainen haju. Sivut olivat kostuneet sekä kellastuneet ja ne olivat taipuneet milloin mihinkin suuntaan.

Olin kaatua, kun kirja rävähti itsestään täysin auki. Sivut lensivät ympäriinsä ja saivat aikaan valtavan ilmavirtauksen. Kirjan sisältä näkyi joitain kuvia, jotka vain vilisivät silmissäni. Kuvissa oli selvästi maisemia. Jotkut kuvat olivat synkkiä metsiä ja jotkut valoisia pitkiä hiekkarantoja, joissa hiekka ylsi silmän kantamattomiin asti. Pian kirjan sivut lopettivat pyörimisen yhtä nopeasti kuin olivat aloittaneetkin. Haukoin henkeäni katsoessani kirjan sivua. Sivulla oli kuva synkästä maisemasta. Ruoho oli kuihtunut ruskean sävyiseksi ja ruohikolla makasi kuivuuteen kuihtuneita kukkia. Keskellä maisemaa oli musta lampi, jonka yläpuolella raakkui mustanpuhuvia korppeja. Jossain kauempana lähellä taivaan rantaa oli synkkää metsää, joka oli kuin suoraan kauhuelokuvasta, jota katsoessa kenen tahansa iho nousi kananlihalle.

Kuva tuntui nappaavan minut mukaansa. Päässäni pyöri aivan valtavan kovaa ja yritin saada otetta Siljasta, joka oli vasta äsken seisonut vieressäni. Kurkotin yhä pidemälle viereeni uskoen Siljan nappaavan minusta kiinni. Mutta niin ei kuitenkaan tapahtunut. Vieressäni ei ollut ketään. Henkeni salpaantui täysin, kun itkien kaaduin apua hakeneena maahan.

Luku 4.

Selkääni vihloi kivusta ja tuntui siltä, kuin joku olisi tunkenut pääni täyteen puhdistusaineisia pumpulipalloja. Hengitin varovasti sisään ja puhalsin suuni kautta ulos. Sain olla iloinen siitä, että pystyin ylipäätään, edes hengittämään. Nostin varovasti päätäni maasta ja katsoin minne olin päätynyt. Maa, jolla makasin oli kuihtunutta ruohoa ja siellä täällä oli kuivuuteen kuolleita kukkia. Niiden näkeminen riitti minulle. Olin kirjan sivulla olleessa kuvassa. Ajatus Siljasta iskeytyi päähäni. Missä hän oli? Suljin silmäni ja yritin pysyä rauhallisena. Ei ollut mitään syytä paniikkiin. Ehkä?

Nousin varovasti seisomaan. Haparoin sekavana hetken kunnes sain otteen todellisuudesta. Jokainen uusi askel painoi enemmän, kuin koskaan ennen ja välillä tuntui mahdottomalta edes liikkua. Jatkoin matkaani miettien, että voisin pelastaa Siljan hengen.

Luku 5.

Katsoin kasvojani mustan veden pinnasta. Vesi väreili hiljaa pienen tuulenvireen takia. Oloni oli kuin huvipuiston hurjimman vuoristoradan jäljiltä. Olo oli hutera, mutta silti jollain tavalla hyvä. Olin nimittäin iloinen siitä, että olin päässyt edes lammelle asti, vaikka sekin matka oli kestänyt ikuisuuden. Kosketin vettä varovasti. Sen pinta värähti ja loi sisäkkäin väreileviä ympyröitä. Hetki oli tyynen rauhallinen, joten ajattelin pysähtyä hetkeksi istumaan lammen vierelle.

Jokin mustassa vedessä kiehtoi minua. Aivan kuin se olisi kutsunut minua. Se selvästi halusi minun koskettavan sitä. En voinut itselleni mitään. Kurottauduin lähemmäksi veden pintaa. Työnsin käsivarteni hyytävän veden syleilyyn. Veden kylmyys koitteli kehoni kestävyyttä, mutta mieleni teki vain upottautua veteen. Työnsin käteni yhä syvemmälle lampeen. Lopetin vasta, kun nenän pääni hipoi vettä. Katsoin kasvojani veden pinnasta. En voinut enää laittaa itselleni hanttiin, vaan sukelsin syvälle veteen.

Luku 6.

Vesi oli jäätävän kylmää. Kurkkuni tukkeutui ja rintalastani tuntui painuvan yhä enemmän selkääni vasten, mitä syvemmälle vajosin. Yritin uida ylöspäin, mutten pystynyt. Kylmä vesi jähmetti minut paikoilleen. Ei ollut pakotietä. Oli vain vettä ja kylmyyttä. Pidätin hengitystäni, mutta tiesin, etten pystynyt tekemään sitä enää kauaa. Tiesin, etten pystyisi selviämään enää. Odotin jo osuvani pohjaan, jossa olisi hautakivi. Kivi nahkalla päällystetty ja siihen olisi kirjailtu kultaisin kirjaimin nimeni ja syntymä vuoteni, minulle vieraalla kielellä. Toisaalta sisälläni paloi pieni toivon kipinä. Tämä paikka ei välttämättä ollut todellinen. Se saattoi olla vain mielikuvitusta.

En pystynyt enää pidättämään henkeäni, vaan vetäisin henkeä nenäni kautta. Tunsin kipuna, kuinka keuhkoni täyttyivät vedestä. Aloin pikkuhiljaa tuntea, miten musta verho laskeutui silmilleni. Se oli sitten tässä ajattelin,  ennen kuin tunsin jonkun tarttuvan käteeni ja lähtevän vetämään minua ylöspäin.