PAKOTIE

Luku 1.

 Oli kuolemanhiljaista. Ainut ääni, jonka huoneessa pystyi kuulemaan, oli korvia viiltävä hiljaisuus.  Silti huoneessa pystyi aistimaan, jotain mikä sai kenen tahansa olon ahdistuneeksi. Pelon.

Milma nukkui rauhassa huoneessaan. Hän oli kietonut viininpunaisen peiton tiukasti ympärilleen ja painanut päänsä vasten valkoista tyynyä. Tytön ruskeat silmät olivat painuneet kiinni ja tämän maantien ruskeat hiukset aaltoilivat valkoisen tyynyn pinnalla. Tytön nukkuvilta kasvoilta pystyi lukemaan tämän autuaisuuden. Mutta pelko. Juurihan me puhuimme pelosta. Milman kasvoilta ei pystynyt aistimaan pelkoa, mutta jos satuit kääntymään ympäri, näit sängyssään levottomasti pyöriskelevän Siljan. Silja oli Milman sisko. Merkittävin henkilö Milmalle, sillä heidän vanhempansa olivat pilanneet kaiken menettäen lastensa huoltajuuden. Sen seurauksena tytöt asuivat kummiensa luona. Kumpikaan tytöistä ei kuitenkaan tuntenut minkäänlaista kiintymystä sukulaisiaan kohtaan. He tuntuivat vierailta ja epäystävällisiltä.

 Sade alkoi hakata tasaiseen tahtiin kattoa ja ikkunoita ja tuuli sai punaiset verhot liehumaan. Silja nousi täristen ja käveli ikkunan luo. Hän työnsi päänsä ulos ikkunasta ja katsoi molemmille puolille. Missään ei näkynyt ketään. Hetki oli oikeastaan aika kaunis. Vaaleiden talojen verhot oli vedetty kiinni, eikä missään näkynyt valoa. Vain katulamput heijastivat oranssia välkkyvää valoa märälle asfaltille. Taivas oli tumma ja pilvinen.

Yht' äkkiä salama halkaisi taivaan saaden kaiken näyttämään hetkeksi valoisalta. Kaikuva jyrinä kantautui kovaäänisenä sisälle asti. Silja haukkoi henkeään ja katsoi ikkunasta alas. Maa hohti kirkkaan keltaisena ja sai Siljan lähes itkemään pelosta.

Luku 2.

 "Milma, Milma herää", kuulin äänen ja tunsin jonkun ravistelevan minua. Olin aivan liian uninen reagoidakseni asiaan, joten päädyin vain mutisemaan, jotain epäselvää. Tosin en tiedä voiko sitä laskea edes mutinaksi, koska en oikeastaan sanonut mitään.

"Se kirja", ääni kähisi.

"Mitä siitä?" sain epätoivoisesti kysyttyä.

"Se hohtaa taas."

"Mitä?" lähes huusin ja pomppasin pystyyn sellaisella voimalla että, olin samalla lähes kaataen Siljan, joka minulle oli äsken puhunut. Katsoin siskoani suoraan tämän sinisiin silmiin.

"Meidän on lähdettävä", hän sanoi ja purskahti itkuun.

Nousin sängystäni ja lähdin juoksemaan ovea kohti.

"Ei me voida mennä sieltä", Silja sanoi.

"Me jäädään kiinni karkaamisesta."

Pääni oli räjähtää sinne tungetuista ajatuksista.

 "Päästäänkö me ikkunasta?" kysyin.

"Ei meillä taida olla muuta vaihtoehtoa", Silja sanoi.

 Luku 3.

Sade hakkasi vasten kasvoja ja kylmä tuuli sai ilman tuntumaan jäätävältä. Maa hohti edelleen kullankeltaisena ja hohde tuntui sokaisevan silmäni hetkenä minä hyvänsä. Käsivarteni olivat mustelmilla ikkunasta karkaamisen seurauksena ja tunsin polvissani viiltävää kipua, mutta luovuttaminen ei ollut vaihtoehto. Työnsin lapion syvemmälle märkään maahan ja kauhaisin valtavan määrän mutaa viereeni. Työ sai minut hengästymään ja jouduin välillä jopa haukkomaan henkeäni. Ei ollut helppoa yrittää olla paljastumatta, kun maa jolla kävelimme, hohti kultaista loistoaan. Lapioni osui johonkin kovaan. Kädet täristen kaavin viimeiset mullat pois kirjan päältä. Pidätin hengitystäni, kun otin sen vapiseviin käsiini. Siinä se oli. Pakotie joka paikkaan pienissä nahkaisissa kansissa. Ruskeaan kanteen oli kirjailtu kultaisia kirjaimia. En pystynyt lukemaan kannen tekstiä, koska se ei ollut suomea tai englantia. Se saattoi olla latinaa tai vaikka ranskaa, mutten ymmärtänyt sitä. Silja käveli viereeni ja katsoi kirjan kannen tekstiä yhtä pelokkaana, kuin minäkin.

"En mä uskalla avata tätä", sanoin hiljaa.

"Mut on kai pakko", Silja tokaisi ja kosketti kirjan kantta hellästi etusormellaan.

Hengitin kerran raskaasti sisään nenäni kautta ja raotin kirjan kantta. Se oli painava ja kasvoilleni lehahti tunkkainen haju. Sivut olivat kostuneet sekä kellastuneet ja ne olivat taipuneet milloin mihinkin suuntaan.

Olin kaatua, kun kirja rävähti itsestään täysin auki. Sivut lensivät ympäriinsä ja saivat aikaan valtavan ilmavirtauksen. Kirjan sisältä näkyi joitain kuvia, jotka vain vilisivät silmissäni. Kuvissa oli selvästi maisemia. Jotkut kuvat olivat synkkiä metsiä ja jotkut valoisia pitkiä hiekkarantoja, joissa hiekka ylsi silmän kantamattomiin asti. Pian kirjan sivut lopettivat pyörimisen yhtä nopeasti kuin olivat aloittaneetkin. Haukoin henkeäni katsoessani kirjan sivua. Sivulla oli kuva synkästä maisemasta. Ruoho oli kuihtunut ruskean sävyiseksi ja ruohikolla makasi kuivuuteen kuihtuneita kukkia. Keskellä maisemaa oli musta lampi, jonka yläpuolella raakkui mustanpuhuvia korppeja. Jossain kauempana lähellä taivaan rantaa oli synkkää metsää, joka oli kuin suoraan kauhuelokuvasta, jota katsoessa kenen tahansa iho nousi kananlihalle.

Kuva tuntui nappaavan minut mukaansa. Päässäni pyöri aivan valtavan kovaa ja yritin saada otetta Siljasta, joka oli vasta äsken seisonut vieressäni. Kurkotin yhä pidemälle viereeni uskoen Siljan nappaavan minusta kiinni. Mutta niin ei kuitenkaan tapahtunut. Vieressäni ei ollut ketään. Henkeni salpaantui täysin, kun itkien kaaduin apua hakeneena maahan.

Luku 4.

Selkääni vihloi kivusta ja tuntui siltä, kuin joku olisi tunkenut pääni täyteen puhdistusaineisia pumpulipalloja. Hengitin varovasti sisään ja puhalsin suuni kautta ulos. Sain olla iloinen siitä, että pystyin ylipäätään, edes hengittämään. Nostin varovasti päätäni maasta ja katsoin minne olin päätynyt. Maa, jolla makasin oli kuihtunutta ruohoa ja siellä täällä oli kuivuuteen kuolleita kukkia. Niiden näkeminen riitti minulle. Olin kirjan sivulla olleessa kuvassa. Ajatus Siljasta iskeytyi päähäni. Missä hän oli? Suljin silmäni ja yritin pysyä rauhallisena. Ei ollut mitään syytä paniikkiin. Ehkä?

Nousin varovasti seisomaan. Haparoin sekavana hetken kunnes sain otteen todellisuudesta. Jokainen uusi askel painoi enemmän, kuin koskaan ennen ja välillä tuntui mahdottomalta edes liikkua. Jatkoin matkaani miettien, että voisin pelastaa Siljan hengen.

Luku 5.

Katsoin kasvojani mustan veden pinnasta. Vesi väreili hiljaa pienen tuulenvireen takia. Oloni oli kuin huvipuiston hurjimman vuoristoradan jäljiltä. Olo oli hutera, mutta silti jollain tavalla hyvä. Olin nimittäin iloinen siitä, että olin päässyt edes lammelle asti, vaikka sekin matka oli kestänyt ikuisuuden. Kosketin vettä varovasti. Sen pinta värähti ja loi sisäkkäin väreileviä ympyröitä. Hetki oli tyynen rauhallinen, joten ajattelin pysähtyä hetkeksi istumaan lammen vierelle.

Jokin mustassa vedessä kiehtoi minua. Aivan kuin se olisi kutsunut minua. Se selvästi halusi minun koskettavan sitä. En voinut itselleni mitään. Kurottauduin lähemmäksi veden pintaa. Työnsin käsivarteni hyytävän veden syleilyyn. Veden kylmyys koitteli kehoni kestävyyttä, mutta mieleni teki vain upottautua veteen. Työnsin käteni yhä syvemmälle lampeen. Lopetin vasta, kun nenän pääni hipoi vettä. Katsoin kasvojani veden pinnasta. En voinut enää laittaa itselleni hanttiin, vaan sukelsin syvälle veteen.

Luku 6.

Vesi oli jäätävän kylmää. Kurkkuni tukkeutui ja rintalastani tuntui painuvan yhä enemmän selkääni vasten, mitä syvemmälle vajosin. Yritin uida ylöspäin, mutten pystynyt. Kylmä vesi jähmetti minut paikoilleen. Ei ollut pakotietä. Oli vain vettä ja kylmyyttä. Pidätin hengitystäni, mutta tiesin, etten pystynyt tekemään sitä enää kauaa. Tiesin, etten pystyisi selviämään enää. Odotin jo osuvani pohjaan, jossa olisi hautakivi. Kivi nahkalla päällystetty ja siihen olisi kirjailtu kultaisin kirjaimin nimeni ja syntymä vuoteni, minulle vieraalla kielellä. Toisaalta sisälläni paloi pieni toivon kipinä. Tämä paikka ei välttämättä ollut todellinen. Se saattoi olla vain mielikuvitusta.

En pystynyt enää pidättämään henkeäni, vaan vetäisin henkeä nenäni kautta. Tunsin kipuna, kuinka keuhkoni täyttyivät vedestä. Aloin pikkuhiljaa tuntea, miten musta verho laskeutui silmilleni. Se oli sitten tässä ajattelin,  ennen kuin tunsin jonkun tarttuvan käteeni ja lähtevän vetämään minua ylöspäin. 

Only love can make you stronger

Tuijotin pientä paperin palaa edessäni. Siinä oli sotkuista käsialaa joka mutkitteli epätasaisesti ruutuvihkon harmaiden ruutujen välissä. Paperin reunoille oli piirrelty taitavasti pieniä sydämiä ja ruusuja, jotka olivat niin symmetrisiä ja kauniita, että ne voisivat olla otettu suoraan maailman parhaan piirtäjän piiroksesta. Ei ollut epäilystäkään siitä, keneltä viesti oli. Tunnistaisinn tuon käsialan missä vain.

***

Annoin katseeni kiertää ympäri luokkaa. Kaikki oppilaat kuuntelivat tarkasti, kun pitkä kaljuuntuva mies opettaja selosti jotain epämääräistä matikan potenssi laskuista. Näin vain yhden oppilaan joka ei kuunnelut. Hänet.

 ***

Tunnin loputtua hakeuduin tavalliseen tapaani ystävieni seuraan, kun lähdimme kävelemään kohti kotitalous luokkaa. Ystäväni rupattelivat iloisesti mutten pystynyt ajattelemaan sitä. Päässänni pyöri vain ajatus siitä, kuka oli minulle lapun antanut. Tiesin henkilön, mutta halusin vain varmistaa asian, ennen kuin tapani mukaaan tekisisn jotain ajattelematonta.

*** 

Hyppelehdin metsäpolkua pitkin kotiin päin ja hymyilin leveästi. Katsoin vielä kerran lappua ja luin tekstin monta kertaa läpi, nauroin ja huusin: "Only love can make you stronger!"

Valittu

Luku 11.
Tiesitkö, että valituilla on mahdollisuus nähdä kuolleita? Tiesitkö, että vielä joskus valituilla on mahdollisuus nähdä sinutkin, vaikka olisit kuollut? Tiesitkö, että he näkevät sinut ehkä nytkin? Saatat olla yllättynyt, mutta niin se vain menee. Mikään ei voi olla koskaan varmaa.

Valittu

Luku 10.
Ei se voinut olla totta. Ei isäni voinut vain yhtäkkiä ilmestyä eteeni, jos hän oli kuollut vuosia sitten, minun ollessani neljä vuotias.
"Hei", mies sanoi.
"Et sinä voi olla isä", sanoin hiljaa.
"Minä olen", mies sanoi, mutten halunnut uskoa sitä.
"Mutta sinähän olet kuollut", sanoin ja silmäni kostuivat kyynelistä.
"Ehkä olenkin", isä sanoi ja kohautti olkapäitään.
En tajunnut enää mistään mitään. Mikään ei tuntunut enää oikealta. Mikään ei ollut enää varmaa.
"Minä olen henki", isä sanoi.
"Minun täytyi palata, koska jotain jäi kertomatta", isä sanoi ja hymyili.
Pieni kyynel valui poskelleni.
"Missä Victor on?" kysyin yhtäkkiä vaihtaen aihetta ehkä liiankin nopeasti.
"Hän on...", mies sanoi ja katsoi surullisesti maahan.
"Mitä?" kiljaisin.
"Ei, ei Victor voi olla kuollut!" huusin itkien.
"Hyss", isä sanoi ja silitti poskeani.
"Kaikki on hyvin. Hän ei vain kestänyt liian isoa iskua päähänsä", isä jatkoi.
"Voit nähdä pian hänetkin, niinkuin näet minutkin nyt."
Katsoin isää ja päässäni jyskytti miljoonia kysymyksiä yhtäaikaa. Ravistin päätäni, ja yritin selvittää ajatuksiani.
"Miten voit koskea minua, jos olet kerta henki?" kysyin.
"Koska olet valittu", isä sanoi.
"Valitut näkevät kuolleet ihmisinä."
"Mutta, entä..."
 "Aikamme loppuu pian", isä keskeytti kysymykseni.
"Siitä kertomattomasta asiasta", isä sanoi.
"Minä rakastan sinua", hän sanoi ja katosi.
Tunsin oloni helpottuneeksi, mutta samalla ahdistuneeksi. Olin juuri saanut tietää kaiken. Sen, että isä rakasti minua.

Se koru. Totuus iskeytyi mieleeni, kuin valtava hurrikaani pieneen rantakaupunkiin. Victor ei ollut enää täällä. En voisi tehdä enää mitään. Pidätin hengitystäni kävellessäni kiven luo, missä koru oli. Tai missä sen olisi pitänyt olla. Se oli kadonnut. Vain lattialla oli värikkäitä siruja, jotka muodostivat sanan: valittu.

Valittu

Luku 9.
Hyvä on, ajattelin. Minun on pakko uskaltaa. Jos minun olisi tehtävä jotain tekisin sen nyt. Ei olisi aikaa lyyhistyä maahan itkemään. Mikä vain voisi mennä pieleen, jos en ottautuisi asiaan nyt.

Lähdin kävelemään päättäväisesti pimeässä huoneessa ja jatkoin urheasti Victorin etsimistä. Vaikka kaatuilin koko ajan ja polveni olivat jo verillä jatkuvasta kompastelusta, nousin silti pystyyn ja jatkoin matkaa. En voinut lopettaa, sillä en tiennyt oliko Victor kunnossa. Yhtäkkiä kompastuin johonkin. Siristin silmiäni nähdäkseni, mikä se oli. Victorin reppu. Päässäni raksutti ja tuntui siltä, että ajatuksiani ohjailisi kellon koneisto. En ihmettelisi, jos asia olisikin oikeasti niin. Tuntui, etten hallinnut itse enää yhtään mitään. En oikeasti hallinnut enää ajatteluani. En ymmärtänyt, miten olin voinut lähteä noin vaan vieraan ihmisen mukaan. En oikeasti olisi koskaan tehnyt niin. Aivan kuin joku olisi ohjaillut ajatteluani ilman lupaani. Tai ehkä joku tekikin niin. Mistä minä voisin sen tietää, jos en tiennyt enää mitään itsestänikään?
"Alexandra?" kuulin äänen takaani.
Siinä äänessä oli jotain tuttua, mutten osaanut kuitenkaan yhdistää ääntä keneenkään tuntemaani ihmiseen. Käännyin ympäri ja sydämmeni jyskytti kovempaa kuin koskaan, kun katsoin miehen kasvoja. Ne ruskeat silmät ei niistä voinut erehtyä. Ei, ajattelin. Eihän isä ole enää edes elossa.

Valittu

Luku 8.
Tuntui siltä, kuin maa olisi pettänyt jalkojeni alta. Vaikka niin olisikin käynyt, en olisi välittänyt. Mielummin kuolisin tippumalla maan keskipisteeseen, kuin janoon ja nälkään jossain paikassa, joka olisi minulle aivan täysin tuntematon. Ajatukseni keskeytti se, että tipahdin selälleni maahan. Selkääni vihloi kivusta niin kovaa etten pystynyt ajattelemaan mitään mikä veisi ajatukset pois tästä tilanteesta.
"Anteeksi", Victor sanoi hiljaa.
Voi ei, ajattelin. Nyt ei olisi paras hetki ajatella anteeksi antoa. En tiennyt edes missä olin.
"Hyvä on, hyvä on", sanoin pojalle.
Olisi kai vain helpointa luovuttaa, jos asialle ei voinut tehdä enää mitään.
Katsoin ympärilleni. Olimme, jossain pienessä huoneessa. Joka puolella oli vain pelkkää kiveä. Huoneessa oli kylmä ja ilma oli raskasta. Yhdessä nurkassa oli korkealla pieni ikkuna, josta kajasti valoa, kapeana janana, suoraan kohti suurta kiveä. Jonka päällä oli jotain. Jotain joka kimalsi kauniisti. Koru. Siinä se oli kiven päällä. Helposti napattavissa ja tuhottavissa.
"Victor!" kiljaisin.
Mitään ei kuulunut.
"Hei älä viitsi. Tiedän, että olet siellä."
Oikeastaan en tiennyt. Tiesin vain sen, että edessäni oli pelkkä pimeyttä. Jotain tyhjää. Oikeastaan huoneen ulko muoto kuvasti täydellisesti tuntemuksiani tällä hetkellä. Pelkkää tyhjyyttä ja pimeää, mutta yksi valo. Toivo onnistumisesta.

Valittu

Luku 7.
"Mistä sinä nyt puhut?" mies kysyi minulta niin ystävällisesti, että huutamiseni alkoi kaduttaa minua.
"Victor on luvannut minulle, että saan tietää isästäni lisää, jos tulen tänne", murahdin.
"Olen pahoillani, muttemme me tiedä mitään muuta isästäsi, kuin sen, että hän on kuollut ja sen, että hän jätti sinulle tämän tehtävän", mies sanoi ja sai pääni suurin piirtein savuamaan kiukusta.
"Victor ei olisi saanut valehdella sinulle, muttei asia ole enää korjattavissa."
Katsoin Victoria, joka näytti surulliselta katsoessaan tiukasti paljaita jalkojaan.
"Mutta teidän on nyt mentävä", mies sanoi ja ojensi Victorille jonkinlaisen hopeisen sormuksen, jossa oli kaunista kaiverrusta.
Victor pujotti sen oikean kätensä nimettömään, ja tarttui käteeni. Se olisi sitten menoa ajattelin Victorin pitäessä tiukasti ranteestani kiinni. Minun olisi turha edes yrittää rimpuilla irti tämän otteesta. Olin liian voimaton tehdäkseni mitään.