Valittu

Luku 9.
Hyvä on, ajattelin. Minun on pakko uskaltaa. Jos minun olisi tehtävä jotain tekisin sen nyt. Ei olisi aikaa lyyhistyä maahan itkemään. Mikä vain voisi mennä pieleen, jos en ottautuisi asiaan nyt.

Lähdin kävelemään päättäväisesti pimeässä huoneessa ja jatkoin urheasti Victorin etsimistä. Vaikka kaatuilin koko ajan ja polveni olivat jo verillä jatkuvasta kompastelusta, nousin silti pystyyn ja jatkoin matkaa. En voinut lopettaa, sillä en tiennyt oliko Victor kunnossa. Yhtäkkiä kompastuin johonkin. Siristin silmiäni nähdäkseni, mikä se oli. Victorin reppu. Päässäni raksutti ja tuntui siltä, että ajatuksiani ohjailisi kellon koneisto. En ihmettelisi, jos asia olisikin oikeasti niin. Tuntui, etten hallinnut itse enää yhtään mitään. En oikeasti hallinnut enää ajatteluani. En ymmärtänyt, miten olin voinut lähteä noin vaan vieraan ihmisen mukaan. En oikeasti olisi koskaan tehnyt niin. Aivan kuin joku olisi ohjaillut ajatteluani ilman lupaani. Tai ehkä joku tekikin niin. Mistä minä voisin sen tietää, jos en tiennyt enää mitään itsestänikään?
"Alexandra?" kuulin äänen takaani.
Siinä äänessä oli jotain tuttua, mutten osaanut kuitenkaan yhdistää ääntä keneenkään tuntemaani ihmiseen. Käännyin ympäri ja sydämmeni jyskytti kovempaa kuin koskaan, kun katsoin miehen kasvoja. Ne ruskeat silmät ei niistä voinut erehtyä. Ei, ajattelin. Eihän isä ole enää edes elossa.