Luku 2.
”Nyt sinun pitää luvata minulle muutama juttu”, poika sanoi
minulle.
”Entä, jos en halua?” kuiskasin hennolla äänellä.
Poika vain murahti hiljaa, kuin luulisi, että tiesin oikean
vastauksen. Oikeastaan tiesinkin. Jos en suostuisi jäisin tänne ja isäni
historia jäisi minulle ikuiseksi arvoitukseksi, jos suostuisin saisin tietää
isästäni enemmän, kuin osaisin kysyäkään. Tuntuisi liian helpolta sanoa, että
haluan mukaan, mutta toisaalta en koskaan ollut nähnyt tuota ihmistä. En voinut
tietää mistä tämä oli saanut tietää minusta ja isästä.
”Kuka sinä edes olet?” kysyin ja katsoin paljaita jalkojani.
”Victor”, poika vastasi.
Tunsin tämän tuijotuksen ja se sai minut ahdistumaan.
”Mitä minun pitää luvata, että sinä otat minut mukaasi.”
”Että sinä pysyt hiljaa näistä asioista, etkä kerro tietoa
mitä saat meiltä kenellekään.”
Nyökkäsin. Ehkä oli oikea aika tietää lisää. Ennen kuin
olisi liian myöhäistä.
”Minä lupaan”, kuiskasin.
”Sitten me mennään.” Victor sanoi.
”Tästä ei ole paluuta”, poika sanoi.
Ei. Ehkä tämä oli sittenkin huono idea. Voiko tämän vielä
perua? ajattelin ja aloin kiljua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti