Valittu

Tiesitkö, että muutama sekunti elämästäsi, voisi muuttaa täydellisesti sen, mitä olet perheestäsi aina ajattelut? Tiesitkö, että vain yksi henkilö, voisi selvittää sinulle, miksi et koskaan saanut nähdä isääsi ennen tämän kuolemaa? Olisitko uskonut, että yksi päivä elämässäsi voisi valottaa sinulle pelkoasi ihmisiä kohtaan. Niin arvelinkin. En minäkään, ennen kuin kuulin tytöstä nimeltään Alexandra. Tytöstä, joka sai tietää kaiken.

Luku 1.

Seisoin pienehkön huoneen ovella. Huone oli sotkuinen ja siellä täällä lojui lehtiä ja kirjoja. Oli kuoleman hiljaista ja pystyin kuulemaan, kuinka seinäkello tikitti tasaisesti. Seinät olivat tumman violetit ja yksi niistä oli kokonaan peiliä, mutten voinut nähdä itseäni siitä. Kävelin mahdollisimman hiljaa huoneen nurkassa olevalle punaisella lakanalla pedatulle sängylle ja istuin sen reunalle. Valo taittui ikkunasta suoraan paikalle, jossa olin ja sai ihoni näyttämään hohtavan valkoiselta. Nappasin mustan vihkon lattialta ja katselin sen kantta jossa luki: Dairy, Top Secret. Kohautin olkapäitäni ja avasin ensimmäisen sivun vihkosta. Siinä oli pientä sotkuista käsialaa, josta sain vaivalloisesti selvää. Hän kertoi lukemallani sivulla isästään. Hän oli aina tiennyt hänestä ja siitä, että hän oli elossa. Salaisuutta ei siis ollut osattu pitää. Hän ei olisi saanut tietää.

    Kuulin hitaita askelia oven takaa. Epäileväisyyteni heräsi ja jännitys kulki kylminä väreinä takaraivostani aina varpaisiini asti. Mietin erilaisia tapoja joilla voisin välttää tämän tilanteen. Vilkaisin likaista ikkunaa. Jos vain hyppäisin alas ja juoksisin niin kauas kuin vain voisin. Tai sulloutuisin vaatekaappiin, jonka ovet oli tungettu väkisin kiinni ja odottaisin sopivaa hetkeä paeta. Sen enempää en ehtinyt kuitenkaan miettiä, kunnes ovi lennähti auki ja lyhyt, vettä valuva tyttö astui huoneeseen. Mahaani koski jännityksestä, kun minun olisi pitänyt avata suuni.

”Hei Alexandra”, sanoin hiljaisella äänellä tytölle.

Hän kiljaisi ja kääntyi minuun päin pelokkaan näköisenä.

”Mikä oikeus sinulla on olla täällä?” tyttö kysyi ja tuijotti tyhjästi silmiini.

Katsoin tyttöä suoraan ruskeisiin silmiin ja yritin keksiä vastauksen, joka kuulostaisi järkevältä. Ei siis niin, että minulla olisi oikeastaan keneltäkään lupaa olla täällä.

”Minä tulin hakemaan sinua mukaani”, sanoin ja suoristin selkäni toivoen, että se loisi asiallisen vaikutelman.

”Minähän en lähde mihinkään”, tyttö sanoi napakasti ja näpräsi ruskeiden, sateen kastelemien hiuksiensa latvoja.

Nielaisin. En tullut ajatelleeksi, sitä miten tyttö reagoisi siihen, että minun piti saada hänet mukaani.

”Häivy, tai minä soitan poliisit”, tyttö huusi.

”En”, sanoin ja tuijotin tyhjää peiliä.

”Minä voin kertoa sinulle isästäsi ja saat tietää hänestä sen mitä haluat, jos tulet mukaani”, sanoin saaden tytön silmät kostumaan kyynelistä.

”Mitä sinä muka tiedät isästä?” tyttö kysyi ja kyynel valui tämän poskelle.

”Kaiken mitä haluat tietää”, sanoin ja ojensin käteni tätä kohti.

Tyttö jäi katsomaan sitä epäröiden ja pyöritteli mustaa huulikoruaan peukalonsa ja etusormensa välissä.

”No?” kysyin ja kohotin toista kulmakarvaani.

Tyttö mietti vielä hetken, kunnes kietoi ohuet ja pitkät sormensa kämmeneni ympärille.