Luku 4.
Nopea ilmavirtaus pyöri ympärillämme ja sai tytön kaatumaan
maahan. Minulle tämä oli vain tuttuakin tutumpaa. Olin yksi ainoista, jolla oli
lupa lähteä ihmisten puolelle. Vampyyrina säännöt ovat kuitenkin erilaiset.
Emme saaneet koskettaa, kuin tiettyjä ihmisiä, valittuja.
Ilmavirtaus kiihtyi kiihtymistään ja sai minut horjumaan.
”Mitä tapahtuu!” Alexandra huusi.
”Me ollaan menossa…”, lauseeni jäi kesken, kun tömähdin
istualleni maahan.
Olimme koti kaupungissani, jos metsässä olevaa ” vampyyri
kaupunkia”, johon vain harvat pääsevät, voi kutsua kaupungiksi. Vilkaisin
Alexandraa, joka painoi kämmentään takaraivoonsa.
”Missä me ollaan?” tyttö kysyi ja katsoi päätään ravistellen
minuun.
”Tällä paikalla ei ole nimeä”, vastasin.
”Eikä tänne pääse, kuin vampyyrit ja valitut.”
Tyttö kompuroi pystyyn.
”Mikä minä sitten olen?”
Alexandra kysyi ihmeissään.
”Molempia”, vastasin.
Yritin lukea tytön kasvoilta, jotain tunteita, mutten nähnyt
mitään. Niillä oli pelkkää tyhjyyttä. Hän tuijotti tyhjästi ohi minusta, jonnekin
kauas taivaan rantaan. Yritin katsoa
suuntaan minne tyttö katsoi, mutten nähnyt mitään tavallisesta poikkeavaa vain
pelkkää metsää silmän kantamattomiin.
”Mitä sinä katsot?” kysyin varovasti.
Ymmärsin tietysti, että se kaikki tuli liian äkkiä, mutten
voinut olla kertomattakaan. Hän saisi kuitenkin tietää tarkemmin myöhemmin.
”Miten se on muka edes mahdollista?” tyttö kysyi hiljaa.
”Sinä saat kyllä tietää lisää”, lupasin.
Tai ainakin toivoin, että lupaukseni pitäisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti