Luku 8.
Tuntui siltä, kuin maa olisi pettänyt jalkojeni alta. Vaikka niin olisikin käynyt, en olisi välittänyt. Mielummin kuolisin tippumalla maan keskipisteeseen, kuin janoon ja nälkään jossain paikassa, joka olisi minulle aivan täysin tuntematon. Ajatukseni keskeytti se, että tipahdin selälleni maahan. Selkääni vihloi kivusta niin kovaa etten pystynyt ajattelemaan mitään mikä veisi ajatukset pois tästä tilanteesta.
"Anteeksi", Victor sanoi hiljaa.
Voi ei, ajattelin. Nyt ei olisi paras hetki ajatella anteeksi antoa. En tiennyt edes missä olin.
"Hyvä on, hyvä on", sanoin pojalle.
Olisi kai vain helpointa luovuttaa, jos asialle ei voinut tehdä enää mitään.
Katsoin ympärilleni. Olimme, jossain pienessä huoneessa. Joka puolella oli vain pelkkää kiveä. Huoneessa oli kylmä ja ilma oli raskasta. Yhdessä nurkassa oli korkealla pieni ikkuna, josta kajasti valoa, kapeana janana, suoraan kohti suurta kiveä. Jonka päällä oli jotain. Jotain joka kimalsi kauniisti. Koru. Siinä se oli kiven päällä. Helposti napattavissa ja tuhottavissa.
"Victor!" kiljaisin.
Mitään ei kuulunut.
"Hei älä viitsi. Tiedän, että olet siellä."
Oikeastaan en tiennyt. Tiesin vain sen, että edessäni oli pelkkä pimeyttä. Jotain tyhjää. Oikeastaan huoneen ulko muoto kuvasti täydellisesti tuntemuksiani tällä hetkellä. Pelkkää tyhjyyttä ja pimeää, mutta yksi valo. Toivo onnistumisesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti