Valittu

Luku 10.
Ei se voinut olla totta. Ei isäni voinut vain yhtäkkiä ilmestyä eteeni, jos hän oli kuollut vuosia sitten, minun ollessani neljä vuotias.
"Hei", mies sanoi.
"Et sinä voi olla isä", sanoin hiljaa.
"Minä olen", mies sanoi, mutten halunnut uskoa sitä.
"Mutta sinähän olet kuollut", sanoin ja silmäni kostuivat kyynelistä.
"Ehkä olenkin", isä sanoi ja kohautti olkapäitään.
En tajunnut enää mistään mitään. Mikään ei tuntunut enää oikealta. Mikään ei ollut enää varmaa.
"Minä olen henki", isä sanoi.
"Minun täytyi palata, koska jotain jäi kertomatta", isä sanoi ja hymyili.
Pieni kyynel valui poskelleni.
"Missä Victor on?" kysyin yhtäkkiä vaihtaen aihetta ehkä liiankin nopeasti.
"Hän on...", mies sanoi ja katsoi surullisesti maahan.
"Mitä?" kiljaisin.
"Ei, ei Victor voi olla kuollut!" huusin itkien.
"Hyss", isä sanoi ja silitti poskeani.
"Kaikki on hyvin. Hän ei vain kestänyt liian isoa iskua päähänsä", isä jatkoi.
"Voit nähdä pian hänetkin, niinkuin näet minutkin nyt."
Katsoin isää ja päässäni jyskytti miljoonia kysymyksiä yhtäaikaa. Ravistin päätäni, ja yritin selvittää ajatuksiani.
"Miten voit koskea minua, jos olet kerta henki?" kysyin.
"Koska olet valittu", isä sanoi.
"Valitut näkevät kuolleet ihmisinä."
"Mutta, entä..."
 "Aikamme loppuu pian", isä keskeytti kysymykseni.
"Siitä kertomattomasta asiasta", isä sanoi.
"Minä rakastan sinua", hän sanoi ja katosi.
Tunsin oloni helpottuneeksi, mutta samalla ahdistuneeksi. Olin juuri saanut tietää kaiken. Sen, että isä rakasti minua.

Se koru. Totuus iskeytyi mieleeni, kuin valtava hurrikaani pieneen rantakaupunkiin. Victor ei ollut enää täällä. En voisi tehdä enää mitään. Pidätin hengitystäni kävellessäni kiven luo, missä koru oli. Tai missä sen olisi pitänyt olla. Se oli kadonnut. Vain lattialla oli värikkäitä siruja, jotka muodostivat sanan: valittu.