Valittu

Luku 3.

Kävelin hitaasti Victorin perässä. En nähnyt mitään, sillä metsä oli sysipimeä, kuin talven pimeimpänä yönä, vaikka muualla päivä paistoi kirkkaimmillaan. Korpit raakkuvat yläpuolellamme. Tärisin pelosta ja kylmästä. Tunsin kuinka ötökät kiipeilivät jalkojani pitkin ja se sai kylmät väreet liikkumaan kehossani.  Puiden oksat raapivat pieniä pintahaavoja kasvoihini ja hiukseni tarttuivat jatkuvasti kiinni joka paikkaan. Kompastelin koko ajan metsän kivikkoisella pohjalla. Farkkujeni polvet olivat rikki ja paljaiden jalkojeni pohjiin koskee. Nojasin väsymykseltäni puuhun ja sen pinta tuntui limaiselta ja karhealta käsivarttani vasten. Huohotin hiljaa ja yritin saada happea. Olin hengästynyt ja se haittasi kulkemistani. Minua paleli ja kylmä sade kasteli kasvojani.

”Victor?” huhuilin pojan nimeä.

”Missä sinä olet?”

Ei vastausta. Lyyhistyin maahan istumaan ja aloin itkeä.  Ei olisi pitänyt lähteä Victorin mukaan. Oletettavasti tämän tarkoituksena oli vain jättää minut kuolemaan. Minulla oli jano ja mahaani koski kovasta nälästä. Ei, ajattelin. Ei tämä voi mennä näin. Kyllä minä voin itseni täältä pelastaa. Nousin haparoiden seisomaan ja painoin kämmeneni puuta vasten hakien tasapainoa onnistumatta. Lysähdin maahan, löin pääni puuhun. Minua huimasi, jokainen jäseneni tuntui veltolta. Näin elämäni vilisevän silmieni edessä. Se oli sitten tässä, ajattelin nopeasti, ennen kuin kaikki pimeni.

”Alexandra”, kuulin äänen jostain kaukaa.

Tunsin jonkun ravistelevan minua. Raotin silmiäni, mutta painoin ne saman tien takaisin kiinni, kun valoisuus lähes sokaisi minut.

”Voi hyvä luoja”, kuulin Victorin äänen.

”Sinä olet kunnossa, en haluaisi patistaa turhaan, mutta meidän on pakko jatkaa, ennen kuin on liian myöhäistä.”

Räväytin silmäni auki.

”Miten niin liian myöhäistä?” kysyin hätääntyneenä.

”Me ei kohta enää päästä sisälle.”

”Minne?” kysyin?

”Sinä saat kyllä tietää sen”, Victor sanoi ja auttoi minut ylös.

Katselin ympärilleni. Näin korkeita lehtipuita, joiden kauniin vihreät lehdet taittoivat kauniisti valoa. Pitkä, mutta ohut puro laski alas loivaa rinnettä ja mutkitteli suurien kivien välissä. Sen kaunis solina kantautui korviini. Tunsin paljaiden jalkojeni alla pehmeän, mutta kostean sammaleen. On lämmin ja aurinko paistaa kirkkaasti.

Vilkaisin käsivarttani. Siinä on haavoja, mutten tuntenut niissä minkäänlaista kipua.

”Meidän pitää mennä nyt”, Victor sanoi.

”Varaudu se saattaa satuttaa.”

”Mitä?” suurin piirtein huusin.

”Se saattaa satuttaa”, Victor toisti ja pujotti jonkinlaisen sormuksen sormeensa.