Only love can make you stronger

Tuijotin pientä paperin palaa edessäni. Siinä oli sotkuista käsialaa joka mutkitteli epätasaisesti ruutuvihkon harmaiden ruutujen välissä. Paperin reunoille oli piirrelty taitavasti pieniä sydämiä ja ruusuja, jotka olivat niin symmetrisiä ja kauniita, että ne voisivat olla otettu suoraan maailman parhaan piirtäjän piiroksesta. Ei ollut epäilystäkään siitä, keneltä viesti oli. Tunnistaisinn tuon käsialan missä vain.

***

Annoin katseeni kiertää ympäri luokkaa. Kaikki oppilaat kuuntelivat tarkasti, kun pitkä kaljuuntuva mies opettaja selosti jotain epämääräistä matikan potenssi laskuista. Näin vain yhden oppilaan joka ei kuunnelut. Hänet.

 ***

Tunnin loputtua hakeuduin tavalliseen tapaani ystävieni seuraan, kun lähdimme kävelemään kohti kotitalous luokkaa. Ystäväni rupattelivat iloisesti mutten pystynyt ajattelemaan sitä. Päässänni pyöri vain ajatus siitä, kuka oli minulle lapun antanut. Tiesin henkilön, mutta halusin vain varmistaa asian, ennen kuin tapani mukaaan tekisisn jotain ajattelematonta.

*** 

Hyppelehdin metsäpolkua pitkin kotiin päin ja hymyilin leveästi. Katsoin vielä kerran lappua ja luin tekstin monta kertaa läpi, nauroin ja huusin: "Only love can make you stronger!"

Valittu

Luku 11.
Tiesitkö, että valituilla on mahdollisuus nähdä kuolleita? Tiesitkö, että vielä joskus valituilla on mahdollisuus nähdä sinutkin, vaikka olisit kuollut? Tiesitkö, että he näkevät sinut ehkä nytkin? Saatat olla yllättynyt, mutta niin se vain menee. Mikään ei voi olla koskaan varmaa.

Valittu

Luku 10.
Ei se voinut olla totta. Ei isäni voinut vain yhtäkkiä ilmestyä eteeni, jos hän oli kuollut vuosia sitten, minun ollessani neljä vuotias.
"Hei", mies sanoi.
"Et sinä voi olla isä", sanoin hiljaa.
"Minä olen", mies sanoi, mutten halunnut uskoa sitä.
"Mutta sinähän olet kuollut", sanoin ja silmäni kostuivat kyynelistä.
"Ehkä olenkin", isä sanoi ja kohautti olkapäitään.
En tajunnut enää mistään mitään. Mikään ei tuntunut enää oikealta. Mikään ei ollut enää varmaa.
"Minä olen henki", isä sanoi.
"Minun täytyi palata, koska jotain jäi kertomatta", isä sanoi ja hymyili.
Pieni kyynel valui poskelleni.
"Missä Victor on?" kysyin yhtäkkiä vaihtaen aihetta ehkä liiankin nopeasti.
"Hän on...", mies sanoi ja katsoi surullisesti maahan.
"Mitä?" kiljaisin.
"Ei, ei Victor voi olla kuollut!" huusin itkien.
"Hyss", isä sanoi ja silitti poskeani.
"Kaikki on hyvin. Hän ei vain kestänyt liian isoa iskua päähänsä", isä jatkoi.
"Voit nähdä pian hänetkin, niinkuin näet minutkin nyt."
Katsoin isää ja päässäni jyskytti miljoonia kysymyksiä yhtäaikaa. Ravistin päätäni, ja yritin selvittää ajatuksiani.
"Miten voit koskea minua, jos olet kerta henki?" kysyin.
"Koska olet valittu", isä sanoi.
"Valitut näkevät kuolleet ihmisinä."
"Mutta, entä..."
 "Aikamme loppuu pian", isä keskeytti kysymykseni.
"Siitä kertomattomasta asiasta", isä sanoi.
"Minä rakastan sinua", hän sanoi ja katosi.
Tunsin oloni helpottuneeksi, mutta samalla ahdistuneeksi. Olin juuri saanut tietää kaiken. Sen, että isä rakasti minua.

Se koru. Totuus iskeytyi mieleeni, kuin valtava hurrikaani pieneen rantakaupunkiin. Victor ei ollut enää täällä. En voisi tehdä enää mitään. Pidätin hengitystäni kävellessäni kiven luo, missä koru oli. Tai missä sen olisi pitänyt olla. Se oli kadonnut. Vain lattialla oli värikkäitä siruja, jotka muodostivat sanan: valittu.

Valittu

Luku 9.
Hyvä on, ajattelin. Minun on pakko uskaltaa. Jos minun olisi tehtävä jotain tekisin sen nyt. Ei olisi aikaa lyyhistyä maahan itkemään. Mikä vain voisi mennä pieleen, jos en ottautuisi asiaan nyt.

Lähdin kävelemään päättäväisesti pimeässä huoneessa ja jatkoin urheasti Victorin etsimistä. Vaikka kaatuilin koko ajan ja polveni olivat jo verillä jatkuvasta kompastelusta, nousin silti pystyyn ja jatkoin matkaa. En voinut lopettaa, sillä en tiennyt oliko Victor kunnossa. Yhtäkkiä kompastuin johonkin. Siristin silmiäni nähdäkseni, mikä se oli. Victorin reppu. Päässäni raksutti ja tuntui siltä, että ajatuksiani ohjailisi kellon koneisto. En ihmettelisi, jos asia olisikin oikeasti niin. Tuntui, etten hallinnut itse enää yhtään mitään. En oikeasti hallinnut enää ajatteluani. En ymmärtänyt, miten olin voinut lähteä noin vaan vieraan ihmisen mukaan. En oikeasti olisi koskaan tehnyt niin. Aivan kuin joku olisi ohjaillut ajatteluani ilman lupaani. Tai ehkä joku tekikin niin. Mistä minä voisin sen tietää, jos en tiennyt enää mitään itsestänikään?
"Alexandra?" kuulin äänen takaani.
Siinä äänessä oli jotain tuttua, mutten osaanut kuitenkaan yhdistää ääntä keneenkään tuntemaani ihmiseen. Käännyin ympäri ja sydämmeni jyskytti kovempaa kuin koskaan, kun katsoin miehen kasvoja. Ne ruskeat silmät ei niistä voinut erehtyä. Ei, ajattelin. Eihän isä ole enää edes elossa.

Valittu

Luku 8.
Tuntui siltä, kuin maa olisi pettänyt jalkojeni alta. Vaikka niin olisikin käynyt, en olisi välittänyt. Mielummin kuolisin tippumalla maan keskipisteeseen, kuin janoon ja nälkään jossain paikassa, joka olisi minulle aivan täysin tuntematon. Ajatukseni keskeytti se, että tipahdin selälleni maahan. Selkääni vihloi kivusta niin kovaa etten pystynyt ajattelemaan mitään mikä veisi ajatukset pois tästä tilanteesta.
"Anteeksi", Victor sanoi hiljaa.
Voi ei, ajattelin. Nyt ei olisi paras hetki ajatella anteeksi antoa. En tiennyt edes missä olin.
"Hyvä on, hyvä on", sanoin pojalle.
Olisi kai vain helpointa luovuttaa, jos asialle ei voinut tehdä enää mitään.
Katsoin ympärilleni. Olimme, jossain pienessä huoneessa. Joka puolella oli vain pelkkää kiveä. Huoneessa oli kylmä ja ilma oli raskasta. Yhdessä nurkassa oli korkealla pieni ikkuna, josta kajasti valoa, kapeana janana, suoraan kohti suurta kiveä. Jonka päällä oli jotain. Jotain joka kimalsi kauniisti. Koru. Siinä se oli kiven päällä. Helposti napattavissa ja tuhottavissa.
"Victor!" kiljaisin.
Mitään ei kuulunut.
"Hei älä viitsi. Tiedän, että olet siellä."
Oikeastaan en tiennyt. Tiesin vain sen, että edessäni oli pelkkä pimeyttä. Jotain tyhjää. Oikeastaan huoneen ulko muoto kuvasti täydellisesti tuntemuksiani tällä hetkellä. Pelkkää tyhjyyttä ja pimeää, mutta yksi valo. Toivo onnistumisesta.

Valittu

Luku 7.
"Mistä sinä nyt puhut?" mies kysyi minulta niin ystävällisesti, että huutamiseni alkoi kaduttaa minua.
"Victor on luvannut minulle, että saan tietää isästäni lisää, jos tulen tänne", murahdin.
"Olen pahoillani, muttemme me tiedä mitään muuta isästäsi, kuin sen, että hän on kuollut ja sen, että hän jätti sinulle tämän tehtävän", mies sanoi ja sai pääni suurin piirtein savuamaan kiukusta.
"Victor ei olisi saanut valehdella sinulle, muttei asia ole enää korjattavissa."
Katsoin Victoria, joka näytti surulliselta katsoessaan tiukasti paljaita jalkojaan.
"Mutta teidän on nyt mentävä", mies sanoi ja ojensi Victorille jonkinlaisen hopeisen sormuksen, jossa oli kaunista kaiverrusta.
Victor pujotti sen oikean kätensä nimettömään, ja tarttui käteeni. Se olisi sitten menoa ajattelin Victorin pitäessä tiukasti ranteestani kiinni. Minun olisi turha edes yrittää rimpuilla irti tämän otteesta. Olin liian voimaton tehdäkseni mitään.

Valittu

Luku 6.
Istuin yhä siinä samassa paikassa. Puisella tuolilla, jota vastapäätä oli kivinen pöytä. Istuin siinä ja tuijotin ilmeettömänä maassa olevaa sammalta. Aivan kuin siinä olisi ollut vastaukset kaikkeen. Kuulin ympäriltäni puhetta. Ympärilläni monet ihmiset tai vampyyrit antoivat Victorille erilaisia esineitä, jotka ilmeisesti auttoivat häntä matkalla. Victor kiitti kauniisti asioista, jota tälle annettiin, mutten olisi ihmetellyt, jos hänelle olisi annettu lappu, jossa lukisi: matkalippu manalaan. Victorhan lupasi, että saisin tietää lisää isästä. Olisin kyllä voinut kysyä sitä saman tien, mutten peloltani kyennyt edes liikkumaan, jos minun ei olisi ollut pakko.
"Alexandra meidän täytyy lähteä nyt", Victor sanoi ja katsoi minua.
"Minä en halua", kuiskasin äänellä, jonka hädin tuskin pystyi kuulemaan.
"Sinun on pakko", Victor sanoi napakasti.
       Keräsin rohkeuttani. Minun oli pakko saada tietää isästä, jos minulle oli se kerran luvattukin.
"Arvaa mitä", sanoin kovalla äänellä, nousin pystyyn lähes kaataen penkin kumoon ja käännyin Victoriin päin.
"Sinä lupasit minulle, että kerrot minulle isästä!" huusin pojalle.
"Mutta minun ei olisi pitänyt luottaa sinuun!"
"Minä en olisi tullut mukaasi, jos olisin tiennyt, että minut lähetetään kuolemaan!"
Victor katsoi minua hölmistyneenä. Raivo kupli sisälläni, kuin vesi kattilassa, joka oli jätetty liedelle kiehumaan.
"En minä isästäsi tiedä mitään!" poika huusi minulle.
Suuni loksahti auki. Poika oli saanut minut mukaansa lupaamalla, että saisin tietää isästä. Mutta ei. Tämä olikin vain valehdellut minulle katalasti ja saanut minut mukaansa kuolemaan.
"Nyt hiljaa!" huusi se vanha mies, joka oli minulle tästä edessä häämöttävästä matkasta, minulle kertonut.
Huutomme loppui, kuin seinään. Oli vain hiljaisuus. Pitkä, piinaava hiljaisuus. 

Valittu

Luku 5.
Katsoin Victorin kasvoja. Ne olivat kulmikkaat ja kalpeat. Tämän vaaleat hiukset oli nostettu pystyyn ja ne muistuttivat enemmänkin lumista vuorta, kuin hiuksia. Tämän silmät olivat tumman harmaat ja huulet kuivan näköiset. Tällä oli päällään viinin punainen T-paita ja löysät siniset farkut. Tämän jalat olivat paljaat.

Istuin puisella penkillä vanhan miehen edessä. Hänellä oli pitkä harmaa suippoparta, ja se valui tasaisesti tämän punaista kauluspaitaaa vasten. Mies oli kalju ja vaalea, hänellä oli ruskeat ja väsyneet silmät ja hän näytti siltä, kuin nukahtaisi istuvilleen hetkellä millä hyvänsä.
"Sinä olet Alexandra", mies sanoi ja sai asian kuulostamaan itsestään selvyydeltä.
Nyökkäsin, vaikka minun olisi tehnyt vain mieli karata paikalta.
"Sinulle on jätetty tehtävä", hän sanoi.
"Sinun täytyy tuhota maaginen koru."
Olisi tehnyt mieli nauraa, mutta mies näytti niin pieneltä ja haavoittuvalta edessäni, etten halunnut satuttaa häntä.
Peitin hymyni ja katsoin Victoria. Tämä vain nyökkäili monta kertaa peräkkäin ja sai itsensä näyttämään vain tyhmältä.
"Mitä minun pitää siis nyt tehdä?" kysyin ja kohotin toista kulma karvaani.
"Olet vampyyri ja sinulle on jätetty tehtävä", mies sanoi.
Leukani loksahti suurin piirtein polviini asti.
"Mitä?" melkein huusin.
"Sinun pitää tuhota se koru", mies sanoi.
"Victor voi auttaa sinua"
Sitten olikin jo Victorin vuoro yllättyä.
"Mitä! Ei minulta kysytty mitään!" poika lähes huusi.
"Kyllä sinä lähdet Alexandran mukaan", mies sanoi Victorille.
"Tyttö ei osaa vielä hallita voimiaan."
Tunsin oloni ihan uskomattoman tyhmäksi. Olen vampyyri enkä ollut koskaan edes huomannut sitä. Olin aina syönyt kuin muutkin, eikä minun koskaan tehnyt mieli verta, vaikka olin kyllä aina vihannut kasviksia ja vihanneksia. En kylläkään voinut olla varma puhuivatko nämä ihmiset totta, mutta toisaalta tänne siirtyminen oli mielestäni aika mahdotonta. Tai sitten tämä on vain unta. Pitkää ja piinallista unta, joka tuntui todelliselta. Pystyin tuntemaan kivun nukkuessani. Ei, ei tämä olisi voinut olla unta.
Itse asiassa pelkäsin. Pelkäsin enemmän kuin koskaan.

Valittu

Luku 4.

Nopea ilmavirtaus pyöri ympärillämme ja sai tytön kaatumaan maahan. Minulle tämä oli vain tuttuakin tutumpaa. Olin yksi ainoista, jolla oli lupa lähteä ihmisten puolelle. Vampyyrina säännöt ovat kuitenkin erilaiset. Emme saaneet koskettaa, kuin tiettyjä ihmisiä, valittuja.

Ilmavirtaus kiihtyi kiihtymistään ja sai minut horjumaan.

”Mitä tapahtuu!” Alexandra huusi.

”Me ollaan menossa…”, lauseeni jäi kesken, kun tömähdin istualleni maahan.

Olimme koti kaupungissani, jos metsässä olevaa ” vampyyri kaupunkia”, johon vain harvat pääsevät, voi kutsua kaupungiksi. Vilkaisin Alexandraa, joka painoi kämmentään takaraivoonsa.

”Missä me ollaan?” tyttö kysyi ja katsoi päätään ravistellen minuun.

”Tällä paikalla ei ole nimeä”, vastasin.

”Eikä tänne pääse, kuin vampyyrit ja valitut.”

Tyttö kompuroi pystyyn.

”Mikä minä sitten olen?”  Alexandra kysyi ihmeissään.

”Molempia”, vastasin.

Yritin lukea tytön kasvoilta, jotain tunteita, mutten nähnyt mitään. Niillä oli pelkkää tyhjyyttä. Hän tuijotti tyhjästi ohi minusta, jonnekin kauas taivaan rantaan.  Yritin katsoa suuntaan minne tyttö katsoi, mutten nähnyt mitään tavallisesta poikkeavaa vain pelkkää metsää silmän kantamattomiin.

”Mitä sinä katsot?” kysyin varovasti.

Ymmärsin tietysti, että se kaikki tuli liian äkkiä, mutten voinut olla kertomattakaan. Hän saisi kuitenkin tietää tarkemmin myöhemmin.

”Miten se on muka edes mahdollista?” tyttö kysyi hiljaa.

”Sinä saat kyllä tietää lisää”, lupasin.

Tai ainakin toivoin, että lupaukseni pitäisi.

Valittu

Luku 3.

Kävelin hitaasti Victorin perässä. En nähnyt mitään, sillä metsä oli sysipimeä, kuin talven pimeimpänä yönä, vaikka muualla päivä paistoi kirkkaimmillaan. Korpit raakkuvat yläpuolellamme. Tärisin pelosta ja kylmästä. Tunsin kuinka ötökät kiipeilivät jalkojani pitkin ja se sai kylmät väreet liikkumaan kehossani.  Puiden oksat raapivat pieniä pintahaavoja kasvoihini ja hiukseni tarttuivat jatkuvasti kiinni joka paikkaan. Kompastelin koko ajan metsän kivikkoisella pohjalla. Farkkujeni polvet olivat rikki ja paljaiden jalkojeni pohjiin koskee. Nojasin väsymykseltäni puuhun ja sen pinta tuntui limaiselta ja karhealta käsivarttani vasten. Huohotin hiljaa ja yritin saada happea. Olin hengästynyt ja se haittasi kulkemistani. Minua paleli ja kylmä sade kasteli kasvojani.

”Victor?” huhuilin pojan nimeä.

”Missä sinä olet?”

Ei vastausta. Lyyhistyin maahan istumaan ja aloin itkeä.  Ei olisi pitänyt lähteä Victorin mukaan. Oletettavasti tämän tarkoituksena oli vain jättää minut kuolemaan. Minulla oli jano ja mahaani koski kovasta nälästä. Ei, ajattelin. Ei tämä voi mennä näin. Kyllä minä voin itseni täältä pelastaa. Nousin haparoiden seisomaan ja painoin kämmeneni puuta vasten hakien tasapainoa onnistumatta. Lysähdin maahan, löin pääni puuhun. Minua huimasi, jokainen jäseneni tuntui veltolta. Näin elämäni vilisevän silmieni edessä. Se oli sitten tässä, ajattelin nopeasti, ennen kuin kaikki pimeni.

”Alexandra”, kuulin äänen jostain kaukaa.

Tunsin jonkun ravistelevan minua. Raotin silmiäni, mutta painoin ne saman tien takaisin kiinni, kun valoisuus lähes sokaisi minut.

”Voi hyvä luoja”, kuulin Victorin äänen.

”Sinä olet kunnossa, en haluaisi patistaa turhaan, mutta meidän on pakko jatkaa, ennen kuin on liian myöhäistä.”

Räväytin silmäni auki.

”Miten niin liian myöhäistä?” kysyin hätääntyneenä.

”Me ei kohta enää päästä sisälle.”

”Minne?” kysyin?

”Sinä saat kyllä tietää sen”, Victor sanoi ja auttoi minut ylös.

Katselin ympärilleni. Näin korkeita lehtipuita, joiden kauniin vihreät lehdet taittoivat kauniisti valoa. Pitkä, mutta ohut puro laski alas loivaa rinnettä ja mutkitteli suurien kivien välissä. Sen kaunis solina kantautui korviini. Tunsin paljaiden jalkojeni alla pehmeän, mutta kostean sammaleen. On lämmin ja aurinko paistaa kirkkaasti.

Vilkaisin käsivarttani. Siinä on haavoja, mutten tuntenut niissä minkäänlaista kipua.

”Meidän pitää mennä nyt”, Victor sanoi.

”Varaudu se saattaa satuttaa.”

”Mitä?” suurin piirtein huusin.

”Se saattaa satuttaa”, Victor toisti ja pujotti jonkinlaisen sormuksen sormeensa.

Valittu

Luku 2.

”Nyt sinun pitää luvata minulle muutama juttu”, poika sanoi minulle.

”Entä, jos en halua?” kuiskasin hennolla äänellä.

Poika vain murahti hiljaa, kuin luulisi, että tiesin oikean vastauksen. Oikeastaan tiesinkin. Jos en suostuisi jäisin tänne ja isäni historia jäisi minulle ikuiseksi arvoitukseksi, jos suostuisin saisin tietää isästäni enemmän, kuin osaisin kysyäkään. Tuntuisi liian helpolta sanoa, että haluan mukaan, mutta toisaalta en koskaan ollut nähnyt tuota ihmistä. En voinut tietää mistä tämä oli saanut tietää minusta ja isästä.

”Kuka sinä edes olet?” kysyin ja katsoin paljaita jalkojani.

”Victor”, poika vastasi.

Tunsin tämän tuijotuksen ja se sai minut ahdistumaan.

”Mitä minun pitää luvata, että sinä otat minut mukaasi.”

”Että sinä pysyt hiljaa näistä asioista, etkä kerro tietoa mitä saat meiltä kenellekään.”

Nyökkäsin. Ehkä oli oikea aika tietää lisää. Ennen kuin olisi liian myöhäistä.

”Minä lupaan”, kuiskasin.

”Sitten me mennään.” Victor sanoi.

”Tästä ei ole paluuta”, poika sanoi.

Ei. Ehkä tämä oli sittenkin huono idea. Voiko tämän vielä perua? ajattelin ja aloin kiljua.

Valittu

Tiesitkö, että muutama sekunti elämästäsi, voisi muuttaa täydellisesti sen, mitä olet perheestäsi aina ajattelut? Tiesitkö, että vain yksi henkilö, voisi selvittää sinulle, miksi et koskaan saanut nähdä isääsi ennen tämän kuolemaa? Olisitko uskonut, että yksi päivä elämässäsi voisi valottaa sinulle pelkoasi ihmisiä kohtaan. Niin arvelinkin. En minäkään, ennen kuin kuulin tytöstä nimeltään Alexandra. Tytöstä, joka sai tietää kaiken.

Luku 1.

Seisoin pienehkön huoneen ovella. Huone oli sotkuinen ja siellä täällä lojui lehtiä ja kirjoja. Oli kuoleman hiljaista ja pystyin kuulemaan, kuinka seinäkello tikitti tasaisesti. Seinät olivat tumman violetit ja yksi niistä oli kokonaan peiliä, mutten voinut nähdä itseäni siitä. Kävelin mahdollisimman hiljaa huoneen nurkassa olevalle punaisella lakanalla pedatulle sängylle ja istuin sen reunalle. Valo taittui ikkunasta suoraan paikalle, jossa olin ja sai ihoni näyttämään hohtavan valkoiselta. Nappasin mustan vihkon lattialta ja katselin sen kantta jossa luki: Dairy, Top Secret. Kohautin olkapäitäni ja avasin ensimmäisen sivun vihkosta. Siinä oli pientä sotkuista käsialaa, josta sain vaivalloisesti selvää. Hän kertoi lukemallani sivulla isästään. Hän oli aina tiennyt hänestä ja siitä, että hän oli elossa. Salaisuutta ei siis ollut osattu pitää. Hän ei olisi saanut tietää.

    Kuulin hitaita askelia oven takaa. Epäileväisyyteni heräsi ja jännitys kulki kylminä väreinä takaraivostani aina varpaisiini asti. Mietin erilaisia tapoja joilla voisin välttää tämän tilanteen. Vilkaisin likaista ikkunaa. Jos vain hyppäisin alas ja juoksisin niin kauas kuin vain voisin. Tai sulloutuisin vaatekaappiin, jonka ovet oli tungettu väkisin kiinni ja odottaisin sopivaa hetkeä paeta. Sen enempää en ehtinyt kuitenkaan miettiä, kunnes ovi lennähti auki ja lyhyt, vettä valuva tyttö astui huoneeseen. Mahaani koski jännityksestä, kun minun olisi pitänyt avata suuni.

”Hei Alexandra”, sanoin hiljaisella äänellä tytölle.

Hän kiljaisi ja kääntyi minuun päin pelokkaan näköisenä.

”Mikä oikeus sinulla on olla täällä?” tyttö kysyi ja tuijotti tyhjästi silmiini.

Katsoin tyttöä suoraan ruskeisiin silmiin ja yritin keksiä vastauksen, joka kuulostaisi järkevältä. Ei siis niin, että minulla olisi oikeastaan keneltäkään lupaa olla täällä.

”Minä tulin hakemaan sinua mukaani”, sanoin ja suoristin selkäni toivoen, että se loisi asiallisen vaikutelman.

”Minähän en lähde mihinkään”, tyttö sanoi napakasti ja näpräsi ruskeiden, sateen kastelemien hiuksiensa latvoja.

Nielaisin. En tullut ajatelleeksi, sitä miten tyttö reagoisi siihen, että minun piti saada hänet mukaani.

”Häivy, tai minä soitan poliisit”, tyttö huusi.

”En”, sanoin ja tuijotin tyhjää peiliä.

”Minä voin kertoa sinulle isästäsi ja saat tietää hänestä sen mitä haluat, jos tulet mukaani”, sanoin saaden tytön silmät kostumaan kyynelistä.

”Mitä sinä muka tiedät isästä?” tyttö kysyi ja kyynel valui tämän poskelle.

”Kaiken mitä haluat tietää”, sanoin ja ojensin käteni tätä kohti.

Tyttö jäi katsomaan sitä epäröiden ja pyöritteli mustaa huulikoruaan peukalonsa ja etusormensa välissä.

”No?” kysyin ja kohotin toista kulmakarvaani.

Tyttö mietti vielä hetken, kunnes kietoi ohuet ja pitkät sormensa kämmeneni ympärille.